PAND
taiteilijat ja
kulttuurityöntekijät
rauhan puolesta
Teos: Elviira Davidow. Kuva: JP Väisänen
Teo
Varjoteatteritaiteilija Elviira Davidowin rauhankasvatuksellinen näyttely-, esitys- ja työpajakokonaisuus Kanneltalon Galleriassa on nimeltään *”Ihmisiksi”*.
Se on hyvä komento käyttäytyä näinä militaristisina aikoina. Pitäisi saada muutama maailman sotaherra käymään Kanneltalossa.
Taiteilija kysyy näyttelyn esittelytekstissä: ”Kuinka elää hyvää elämää tavalla, joka olisi hyväksi myös muille ihmisille ja planeetallemme? Kuinka löytää keinoja vaikuttaa asioihin, jotka liittyvät minun kotimaahani, sen yhteiskuntaan ja ympäristöön – tai jopa koko maapalloon?”
Hanna Niittymäen kirja *Ihmisiksi elämisen taito* (Umpihanki, 2021) on toiminut inspiraationa näyttelylle.
Elviira Davidow on rakentanut näyttelyn yhteistyössä Suomen Rauhanpuolustajien, Aura of Puppets ry:n, PAND – Taiteilijat rauhan puolesta sekä Rauhankasvatusneuvonnan kanssa.
”Ihmisiksi” – Taiteen ja rauhan rajapinnoilla
En osaa ehkä heti vastata taiteilijan moniin kysymyksiin enkä mene takuuseen, että näyttelyn opit menivät perille. Sen tiedän, että tykkään Kanneltalon valkoisesta suorakaiteesta, galleriatilasta, jonka Davidowin hieno ja viisas ajattelu täyttää – mutta jättää katsojalle tilaa ajatella ja rauhankyyhkylle tilaa lentää.
Itse asiassa tykkään Kannelmäestä Kanneltalon ja sen hienojen tapahtumien takia. Elviira Davidowin näyttelyn takia kannattaa jäädä junasta Kannelmäen asemalla. Urbaani ja vähän rankkakin lähiöfiilis muuttuu Davidowin näyttelyssä pehmeäksi. Davidow on toteuttanut näyttelyn paperinukketeatterin ja varjoteatterin keinoin, ja se koostuu pienoisnäyttämöistä, sätkynukeista, kurkistuslaatikoista sekä työpajoissa syntyneestä materiaalista.
Puiset keittiön työvälineet, kapustat, kauhat ja lastat, jotka roikkuvat näyttelyssä olevien ihmisnukkien voimavälineinä, ovat kaukana ympäristön teräksestä ja betonista. Davidowin maailma on naismystinen. Jäin miettimään, että onko se ortodoksista vai jotain, mitä tapahtuu idässä, ehkä kauempanakin jossain, missä me kaikki ollaan slaaveja. Davidow on ilman muuta Tarkovskin performanssisukua. Vapautuneiden naisten rakkauden kuvat ja estottomat asennot ja liikkeet ovat oikeassa elementissään Kanneltalon näyttelyssä.
Kyllähän Davidow yrittää näyttelyllään myös opettaa ja valistaa. Minä, vanha anarkisti, alan aina puimaan nyrkkiä ja vastustaa kaikenlaisten opetustaulujen edessä. Davidowin taulut kyllä hypnotisoivat suoruudellaan. Suoriin kysymyksiin, joita näyttelyssä viljellään runsaasti, voisi alkaa antaa suoria vastauksiakin. Ehkä lapset ja nuoret, jotka pääsevät taiteilijan työpajoihin, vastaavatkin ja ideoivat uudestaan sen, minkä me olemme rikkoneet.